Kuulin ensimmäisen kerran mahdollisuudesta lähteä vaihtariksi muistaakseni ollessani 12-vuotias. Mietin jo silloin, että haluan lähteä. Aloitin hakuprosessini melkoi aikaisin, yhdeksännen luokan syksyllä. Katselimme vanhempieni kanssa eri järjestöjä ja lopulta päädyimme sts:ään, luimme jälkikäteen että kyseistä järjestöä oli haukuttu paljon netissä, mutta meidän kohdallamme ongelmia ei ollut. Yhdeksännellä luokalla kävin haastattelussa, sain hyväksynnän ja täytin paljon papereita. Lukion ensimmäiselle luokalle mentäessä asiat alkoivat realisoitua, paperisota jatkui, täytin uudet paperit vastaanottavalle järjestölle, kävin sts:n valmennusviikonlopussa ja "hurjan jännässä" viisumihaastattelussa. Asiat hoituivat helposti ja jäin vain odottamaan perhetietojani innosta pinkeänä.
Olin tehnyt osavaltiotoiveet New Yorkiin, Pennsylvaniaan ja muistaakseni Minnesotaan tai New Jerseyhyn. Saadessani viimein syyskuussa 2012 puhelun sts:ltä, jossa minulle ilmoitettiin perheen löytyneen Texasista olin sekä innoissani että hiukan kauhuissani. Texasista?! Yritin pohtia avoimesti, mutta ainoa mieleen tuleva asia oli "howdy-englanti", cowboyt ja bbq. Googlailin lisää tietoa kaupungista jonne päädyin (luulin ensin pääseväni San Antonioon, mutta olin siis ihan San Antonion vieressä) ja innostuin paikasta tosissani! USA:n 7. suurin kaupunki, lämmintä ympäri vuoden, wow! Kun perhetiedot tulivat, minulle tuli melko pikainen lähtö, lähtöaika oli viikon kuluttua soitosta. Koitin siis hätäisesti etsiä kylmästä ja syksyisestä Suomesta kesävaatteita ja hoitaa kaikki asiat kuntoon ennen lähtöä. Olin innostunut, hermostunut, peloissani ja valmis perumaan koko matkan, koska tajusin kunnolla että nyt mennään, en näe perhettäni tai kavereitani vuoteen. 2 viimeistä päivää meni itkiessä, ensin kavereiden kanssa ja lopulta vanhempieni kanssa.
Menimme äitini kanssa Helsinkiin perjantaina ja lentoni lähti lauantaiaamuna. Sain lentolippuni Helsinki-Vantaan lentokentällä sts:n edustajalta joka auttoi minut myös alkuun kentällä. Ensimmäiset turvakysymykset tehtiin matkalaukkuja jättäessä ja muistan jännittäneeni ihan hulluna. Muistan myös itkeneeni ennen turvatarkastusta, mutta heti turvatarkastuksen jälkeen itku loppui ja tilalle tuli jännitys. Koska lähdin niin myöhään, lensin kohteeseen yksin. Kyseessä oli ensimmäinen lentomatkani yksin, joten jännitin varsinkin edessä olevaa Chicagon kentällä tapahtuvaa vaihtoa. Saapuessani Chicagoon muistan vain miten juoksin immigration jonoon koska tiesin sen olevan hidas. Hallissa oli melko lämmin, olin väsynyt, minulla oli jano ja nälkä. Menin ensin väärään jonoon ja n. 1.5h jonotuksen jälkeen tajusin vasta kysyä eräältä virkailijalta että olenko oikeassa paikassa, sillä minulla on viisumi. Ystävällinen naisvirkailija nappasi minut jonon ohi, iski kouraan lapun jonka täytin ja pääsin lopulta itse tiskille. Tiskiltä juoksin sitten koko lentokentän läpi kamojeni kanssa ja portille päästessäni San Antonion konetta oltiin jo alettu lastata. Pääsin suoraan koneeseen, pysyin hereillä nousun ajan ja heräsin seuraavan kerran San Antonion lentokentällä.
Kentällä minua oli vastassa koko host-perheeni, sekä aluevalvojani (joka tosin oli eri kuin lähtöinfo-sähköpostissa oli mainittu). Olin aivan sekaisin lennosta joten en muista juuri mitään saapumisestani. Veimme host-siskoni yliopistolle, sillä hän oli tullut mukaan jotta näkisi minut. Kotiin mennessä muistan vain olleeni innoissani kun näin englanninbulldogimme ja sitten taisinkin mennä suoraan nukkumaan. Onneksi lentoni oli perillä myöhään illalla ja pääsin melko heti nukkumaan, jet-lagia ei juurikaan tullut. Saapuessani Texasiin oli siis lauantai ilta/yö ja herätessäni sunnuntaina perhe vei minut heti kirkkoon. En Suomessa käy kirkossa oikeastaan ikinä enkä ole kovin uskonnollinen ihminen, joten kirkkoon meneminen joka sunnuntai saapumisestani eteenpäin oli hiukan outoa. Perheeni oli baptisteja, joten kirkko oli todella erilainen verrattuna Suomeen, osittain jopa mielenkiintoinen, mutta jotenkin koko uskonnon yhteisöllisyys ja "I'll pray for you" -periaate oli ihmeellistä ja hämmentävää.
Heti ensimmäisenä päivänä kirkossa tapasin paljon ihmisiä, joita näin siitä eteenpäin todella usein. Yhtään valehtelematta, en tainnut muistaa kenenkään nimiä. Uusia kasvoja ja uusia nimiä, kaikki hävisivät päästä samalla kun kuulin ne. Pääsin myös toistamaan lausetta jonka toistin koko vuoden aikana todella usein my name is Anna, I'm from Finland, nice to meet you!.
Vesileimaus ei jostain syystä toiminut, mutta kaikki kuvat © Anna V. ja niiden kopiointi on ehdottomasti kielletty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti